Johdanto

Tämän kirjoitelman ideana on pohtia siitä, miten pieni lapsi omaksuu useamman kielen samaan aikaan. Sellainen idea on syntynyt, koska kasvatan oman poikani kolmekieliseksi, ja tämän takia kiinnostuin kielen omaksumisen prosesseihin.
Noin 13 vuotta sitten olen kuullut hyvin erilaisia mielipiteitä kaksi- ja ylipäätänsä monikielisyydestä. Silloin (sekä aikaisemmin) yksi hallitsevista mielipiteistä oli se, että lapsella voi olla vain yksi äidinkieli, ja siksi lapsen tulee omaksumaan ensin (ensisijaisesti?) yhden kielen. Myöhemmin halutessaan vanhemmat voivat opettaa lapselleen toistakin kieltä. Neuvolassa maahanmuuttajia kehotettiin puhumaan suomea lapsilleen, sillä asutaan Suomessa ja ympäristön kieli on tärkein, koska muun muassa lapsi menee suomenkieliseen kouluun. Samoja neuvoja annettiin muissakin maissa: esimerkiksi, Elena Madden kirjassaan kertoo samanlaisista tapauksista Saksassa (Madden 2008, 6). Sirje Hassinen mainitsee pelon, että lapsi ei opi yhtä kieltä täydellisesti (Hassinen 2005, 17-18).
Monikielisyys vasta 2010-luvulla alkaa tuntua turvalliselta ja hyödylliseltä, mutta tietoja siitä ei ole paljon. Elena Madden kirjoittaa monikielisten lasten vanhemmille tarkoitetun kirjallisuuden puuttumisesta. Olemassa olevia kirjoja, artikkeleita ja tietoja on vaikea löytää ja saada käsiin. Vanhemmat, jotka haluavat tukea lapsensa monikielisyyttä, usein eivät tiedä, miten he voisivat tehdä sen. (Madden 2008, 6-7)
Kun poikani syntyi, halusin puhua hänelle omaa äidinkieltäni, tunnekieltäni, venäjän kieltä. Samalla oli itsestään selvä, että hänen pitää oppia suomea, sillä hänen isänsä on suomalainen ja asumme Suomessa. Olen lukenut monikielisyydestä, sen ongelmista, keinoista saavuttaa sitä, ja pyrin kasvattamaan oman lapsen ensin kaksi-, sitten kolmekieliseksi, kun lisäsin englantia. Olen myös nähnyt muiden perheiden esimerkkejä onnistuneesta monikielisyydestä.
13 vuoden aikana paljon on muuttunut. Nykyään monikielisyyttä arvostetaan ja tuetaan Tampereen kouluissa, vanhemmille annetaan tietoja ja autetaan heitä kasvattamaan lapsensa omaa kulttuuriansa säilyttäen. Kahden viimeisen vuoden aikana olen huomannut myös muutoksia varhaiskasvatuksessa: monikieliset lapset ovat saaneet huomattavasti enemmän tukea, kuin ennen.
Kirjoitelmassani ensin tarkastelen, mitä kaksi- ja monikielisyys on. Sen jälkeen kuvailen yleisesti lapsen kaksikielisen varhaiskehityksen. Siitä siirryn oman käytännön kokemukseeni, jota vertailen Elena Maddenin kuvailmaan monikielisyyteen. Lopuksi kirjoitan monikielisyyden ongelmista ja kielihäiriöistä.
 
Mitä monikielisyys on?

Ennen kuin siirryn eteenpäin, määritän, mitä kaksi- ja monikielisyys on.
Helsingin yliopiston lehtori Ekaterina Protassova ja Natalia Rodina kuvailevat kaksikielisyyden yleisimmässä merkityksessä näin: se on sellainen kielitaito, kun puhuja käyttää kahta kieltä säännöllisesti luonnollisessa vuorovaikutuksessa. Protassova ja Rodina erottelevat tasapainoista ja epätasapainoista kaksikielisyyttä. Tasapainoisessa kaksikielisyydessä ihminen osaa kahta kieltä suunnilleen samalla tasolla. Epätasapainoisessa kaksikielisyydessä toinen kieli on heikompi ja toinen on vahvempi. (Protassova & Rodina 2011, 5)
Sirje Hassinen kuvailee muitakin kaksikeilisyyden tyyppejä. Samanaikaisessa kaksikielisyydessä ”lapsi omaksuu kaksi kieltä samanaikaisesti lähes syntymästä (ainakin ennen kolmatta ikävuotta) lähtien, usein kaksikielisessä perheessä”. Peräkkäisessä kaksikielisyydessä toisen kielen omaksuminen tapahtuu ensimmäisen jälkeen, yleensä kolmannen ikävuoden jälkeen. Toisen kielen omaksuminen on tavallisin maahanmuuttajaperheen tilanne, kun lapsi omaksuu uuden ympäristön kielen jo äidinkielensä jälkeen. (Hassinen 2005, 10)
Kaksikielisyyden määrittämisessä on tärkeä, kuinka hyvin henkilö osaa kieliä. Siitä on keskusteltu paljon. Täydellistä tasapainoista kaksikielisyyttä on vaikeaa saavuttaa. Hassinen (2005, 17-18) kirjoittaa, että yleensä toinen kieli dominoi, eli lapsi osaa paremmin sitä kieltä, jota käyttää enemmän. Dominoiva kieli voi vaihtua, jos ympäristö ja olosuhteet muuttuvat. Protassova ja Rodina huomaavat, että yleisen käsityksen mukaan kaksikielisiksi sanotaan ihmisiä, jotka viihtyvät kielten parissa, vaikka eivät osaisi niitä täydellisesti (Protassova & Rodina 2011, 6-7). Minna Lehtonen taas sisällyttää kaksikielisyyden käsitykseen kaksi ehtoa: kaksikielinen ihminen omaksuu kieliä lapsena ja osaa niitä jokseenkin samalla tasolla (Lehtonen 2010, 152).
Kaksikielisyyden käsitteen jatkaa monikielisyyden ilmiö: niitä erottaa vain kielten määrä. Maarit Silvén kirjoittaa kaksi- ja monikielisyydestä rinnakkaisesti (Silvén 2010, 139). Elena Madden kertoo kahdesta yleisimmästä monikielisyyden tyypistä: kun vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä ja toinen niistä on ympäristön kieli, ja kun vanhemmat puhuvat samaa kieltä, mutta ympäristön kieli on eri. Kirjassaan hän kuvailee kolmatta, harvinaisempaa tyyppiä: vanhemmat puhuvat kahta eri kieltä ja ympäristön kieli on kolmas. (Madden 2008, 11)
Monikielisyyteen vaikuttavat monet tekijät, kuten kielten omaksumisen tila (2 kieltä kotona tai eri kielet kotona ja ympäristössä), ikä, sukupuoli, älykkyys, muisti, motivaatio yms. (Hassinen 2005, 17, 19). Maarit Silvén tuo esille ympäristön, sukulaisten ja lapsen myönteisen asenteen (Silvén 2010, 144).
Protassova ja Rodina korostavat, että monikielisyys on tavallinen ilmiö koko maailmassa, sillä miljoonia ihmisiä käyttää muutama kieltä arkielämässään (Protassova & Rodina 2011, 6). Maarit Silvén huomaa, että ”kaksikielisyys on yhteiskunnallisesti ajankohtaista” (Silvén 2010, 139). Maasta- ja maahanmuutto sekä globalisaatio tosiaan tekevät monikielisyyden arki-ilmiöksi. Varhaiskasvatuksessa, esikoulussa ja koulussa on paljon monikielisiä lapsia, ja heidän kehityksensä ymmärtäminen voi vaikuttaa koulumenestykseen ja kielitaitoon ylipäätänsä.

Lapsen kaksikielinen varhaiskehitys

Lasten monikielisyydestä on paljon ennakkoluuloja, muun muassa usein uskotaan, että monikielinen lapsi kehittyy hitaammin, kuin hänen ikäinen yksikielinen lapsi (Madden 2008, 22). Monikielisessä perheessä kasvava lapsi kuitenkin saa enemmän tietoja, kuin yksikielisen perheen lapsi. Protassova ja Rodina kirjoittavat, että kaksikielinen lapsi alkaa puhua tavallista myöhemmin (Protassova & Rodina 2011, 24). Monikielisen lapsen vanhemmat saattavat kohtaa vaikeuksia, sillä lapsi on oppimassa paljon asioita samaan aikaan ja välillä oppimisen prosessi voi mennä sekaisin (Madden 2008, 23; Protassova & Rodina 2011, 25). Mutta viime vuosina julkaistaan yhä enemmän tutkimusten tuloksia, joiden mukaan todellinen tilanne on erilainen.
Sikiön hermoston, aivojen, aistien ja mielen perustoimien kehitys alkaa jo raskauden alkuvaiheessa. Sikiö osaa erottaa äidin ja toisen ihmisen ääniä. Kuulohavainto kehittyy raskauden aikana ja sikiö omaksuu kielen rytmi. (Hassinen 2005, 39; Silvén 2010, 140; Iivonen 2012, 33-34; Korpilahti 2012, 37)
Monikielisen perheen ”vastasyntynyt lapsi ei eroa yksikielisen perheen lapsesta” siinä mielessä, että alkaa oppia kieltä vuorovaikutuksessa ja aikuisten puheen havaitsemisesta. Vauva omaksuu ensisijaisesti puheen rytmin, joka auttaa erottelemaan yksittäisiä sanoja. Sekä yksikieliset että monikieliset vauvat tunnistavat yleisimmät sanat yhtä hyvin puheen prosodisten piirteiden perusteella. Vauva oppii tunnistamaan sekä yhden että useamman kielen vokaalit ja konsonantit ensimmäisen ikävuoden aikana. (Silvén 2010, 140)
Myös Pirjo Korpilahti (2012, 39-40) huomaa, että ensimmäisen ikävuoden aikana vauva omaksuu ympäristön äänteitä ja puheen prosodiset piirteet, eikä ole väliä siitä, kuinka monta kieltä puhutaan vauvan ympärillä. Vaikuttaa kuitenkin se, kuinka paljon ja kuinka usein vauvalle puhutaan näitä kieliä, kuinka tuttu kieli vauvalle on (Korpilahti 2012, 41). Hassinen (2005, 83) tarkentaa, että tässä vaiheessa vauvan kyky erotella puhuttuun kieleen kuulumattomia äänteitä heikkenee.
Voidaan päätellä, että ensimmäinen vuosi on tärkeä vaihe monikielisen lapsen kielellisen kehityksen kannalta. Tasapainoista monikielisyyttä tavoittaessa lapsen on kuultava kieliä jo kohdunsisäisen elämän aikana ja syntymän jälkeen ensimmäiset kuukausien aikana. Näin lapsi tulee hallitsemaan kielten äänteitä paremmin.
Samalla kuitenkin täytyy huomata, että omalla lapsellani oli paljon ääntämisen vaikeuksia, ja vasta 7-8 vuoden ikäisellä hän alkoi lausumaan suomea täydellisesti, venäjän liudentuneet (”pehmeät”) konsonantit alkoivat sujua vieläkin myöhemmin.

Kielikohtaisia eroja vauvan jokelteluissa ja ensisanoissa tavallisimmin huomataan ensimmäisen ikävuoden lopussa (Silvén 2010, 141). Eri kielten puhujilla on omia normeja siitä, milloin keskimäärin lapsi sanoo ensimmäisiä sanoja ja yksinkertaisia lauseita, eli se on kielikohtainen ominaisuus (Madden 2008, 30). Lähes kaikki tutkijat korostavat myös henkilökohtaisia eroja, joiden takia ei voi väittää, että monikieliset lapset alkavat puhua yksikielisten myöhemmin (esim. Hassinen 2005, 83-84).
Hassinen (2005, 109) tutkimusten perusteella väittää, että lapsen kielellinen varhaiskehitys eli kielten omaksuminen sujuu samalla tavalla riippumatta siitä, omaksuu lapsi yhden vai kahta kieltä. Todennäköisesti lapsi ei erottele kieliä keskenään, vaan oppii sanoja ja kielen piirteitä ja käyttää niitä yhtenä järjestelmänä. Kielet voivat vaikuttaa toisiinsa. Kielten eroaminen ja kehittyminen eri systeemeihin eli eriytyminen on hidas ja henkilökohtainen prosessi. (Hassinen 2005, 110)
Muut tutkijat ovat tehneet samankaltaisia havaintoja. Elena Madden (2008, 43) kirjoittaa ”sekakielestä”, joka on ominainen monikielisille lapsille toisella ja kolmannella ikävuodella. Lapsen sanavarastossa on paljon sanoja eri kielistä, mutta jokaisesta esineestä lapsi puhuu vain yhdellä kielellä. Samoja havaintoja teen omasta lapsestani myöhemmin. Samalla lapsi kuitenkin ymmärtää kumpaakin kieltä ja pystyy reagoimaan oikein. Ei ole selvä, missä vaiheessa kielet eriytyvät. Paljon riippuu kielten käytöstä, puhekumppaneista, sosialisaatiosta. (Hassinen 2005, 111)
Viimeistään 4-vuotiaana lapsi jo osaa erotella kieliä ja ymmärtää, kenelle mitä kieltä pitää puhua. Madden (2008, 45) kirjoittaa omista kaksosista: tytär tajusi kielten eroja jo 2,5-vuotiaana, poika 2v 10kk-ikäisenä. Minun pojallani kielten eriytyminen tapahtui samaan aikaan, ennen kolmatta ikävuotta. Minä tunsin tytön, joka 3-vuotiaana ei vielä tajunnut, kenelle mitä kieltä täytyy puhua, ja yritti aina puhua vahvinta kieltään, vaikka puhekumppani ei ymmärtänytkään häntä.
Pirjo Korpilahden mukaan (2010, 147) interferenssi eli siirtovaikutus kielestä toiseen on normaalia monikielisen lapsen kehityksessä. Oikeakielinen malli auttaa korjaamaan virheitä ajan myötä, vaikka lasta ei pidä jatkuvasti korjata.
Kun lapsi on kerännyt laajaa sanavarastoa ja kielet eriytyivät omiin järjestelmiin, on kieliopin vuoro. Arkipäiväiset ilmaukset ja niiden kautta yleisimmät kieliopilliset piirteet vakiintuvat lapsen kieleen nopeasti ja helposti, mutta kehityksen myötä näkyy kielten vaikutuksia toisiinsa. Esimerkiksi, minun oman kokemuksen mukaan substantiivien ja adjektiivien suku venäjän kielessä tuottaa paljon vaikeuksia monikielisille lapsille, jos samanlaista kieliopillista kategoriaa ei ole heidän muissa kielissä. Madden (2008, 42) kirjoittaa, että lapsilla oli erittäin paljon vaikeuksia juuri suvun suhteen, ja vasta kuudennella ikävuodella he alkoivat tajuta sitä.

Minun poikani monikielisenä puhujana

Kristian on syntynyt 5 tammikuuta 2008. Tällä hetkellä me asumme kahdestaan, meidän kotikielemme on venäjä, ympäristön sekä pojan isän kieli on suomi, opetus- ja leikkikieli on englanti.
Vielä raskauden aikana yritin pitää kiinni periaatetta ”yksi vanhempi – yksi kieli”, jota suosittelevat kaikki tutkijat. Se tarkoittaa, että kaksikielisessä perheessä jokainen vanhempi puhuu lapselle omaa äidinkieltä, meidän tilanteessa minä puhuin venäjää ja lapsen isä suomea. Keskenään me, vanhemmat, puhuimme ensin englantia, sitten suomea.
Ilmeisesti suomea lapsen ympäri puhuttiin huomattavasti enemmän: televisio-ohjelmat, pihakaverit, suomalaiset sukulaiset, isä. Sen takia ensimmäiset sanat hän sanoi juuri suomeksi. Se tapahtui suurin piirtein samaan aikaan, kuin yksikielisillä saman ikäisillä lapsilla: noin 1v 2kk iässä. Elena Madden (2008, 33) ei huomannut eroja hänen kaksikielisten lapsensa ja yksikielisten lasten kehityksessä. Hassinen (2005, 86) kirjoittaa, että ”kaksikielisen lapsen varhainen kielenkehitys on sisällöltään ja järjestykseltään tavallisesti yksikielisen lapsen kielenkehityksen kaltaista”. Maarit Silvénin tutkimuksessakaan ei havaittu eroja (Silvén 2010, 142).
En valitettavasti tehnyt merkintöjä sanojen ymmärtämisestä, mutta päiväkirjani mukaan poika ymmärsi puhetta hyvin normien mukaisesti – minun arkipäivästä puhetta venäjäksi tosiaan paremmin. Kristian tykkäsi katsoa kuvia, joita kotona oli paljon – sekä kirjoja että kuvakortteja. Paljon kuvakortteja laitettiin asunnon ympäri seinille lapsen silmien tasolle, ja aina sanottiin, mikä tämä on (esimerkiksi, eläimet, luonto). Yleisimpiä koti- ja metsäeläimiä Kristian erotteli hyvin jo 18 kk-ikäisenä. Ensimmäisiä eläimiä hän sanoi suomeksi: ”kisa” (kissa), ”ko” tai ”koi” (koira), ”anka, ankka” (ankka).
Toisen ikävuoden aikana Kristian omaksui määrällisesti paljon sanoja kahdella kielellä. Mielenkiintoista on se, että hän ei sanonut samaa sanaa kahdella kielellä. Yleensä vaikutti siltä, että hän kuuli saman objektin nimitykset kahdella kielellä ja valitsi sen, jota on helpompi lausua. Esimerkiksi, sana ”auto”, venäjäksi «машина» — [maʃina]. Venäläinen sana on pidempi ja siinä on vaikea äänne [ʃ], joten lapsi valitsi suomalaisen ”auto”, jota aluksi joskus lausui [ato]. Ilmeisesti diftongien lausuminen oli vaikeaa ennen kolmatta ikävuota. Elena Madden (2008, 47) kirjoittaa samankaltaisesta havainnoinnista, kun lapsi ei voi lausua vaikeaa sanaa yhdellä kielellä ja vaihtaa sen toisen kielen helpommalla sanalla.
Toisena esimerkkinä on sana ”juna”. Pienestä asti noin 5 vuoden asti Kristian rakasti junia, joten tämä sana oli erittäin tärkeä ja hän toisti sen paljon leikkiessään. Venäjäksi «поезд» [pojezd] on todella vaikea pienelle lapselle. Noin 1v 7kk-vuotiaana Kristian sanoi [nuna], noin 1v 9kk alkoi joskus sanoa [juna]. Venäjäksi hän käytti [tu-tu]
Hoivakielen sanoja Kristian toisti odotusten mukaisesti venäjäksi, koska vain minä puhuin sillä tavalla. Hoivapuhe on äännerakenteeltaan ja taivutukseltaan yksinkertaisempi kuin tavallinen puhe (Laalo&Kunnari 2012, 106-107). Esimerkiksi, kun hän syötti lelujaan, hän sanoi venäjäksi «ням-ням-ням» [n’am-n’am-n’am] (siitä myöhemmin kehittyi verbi «нямкать» [n’amkat’] eli syödä). Muita esimerkkejä: «киса» ([kisa] kissa), «туту» ([tu-tu] juna, mennä junalla). Perheenjäsenten nimityksiä tuli ensin venäjäksi: «мама» ([mama] äiti), «папа» ([papa] isä), hieman myöhemmin «баба» ([baba] isoäiti). ”Baba” oli juuri venäläinen isoäiti, kun suomalaista kutsuttiin vastaavasti ”mummo”.
Kunnarin ja Savinainen-Makkosen mukaan (2012, 85) ”50 sanan rajapyykin lapset saavuttavat keskimäärin 17-18 kuukauden iässä”. Kristian saavutti tätä rajaa noin 18-19 kuukauden ikäisenä. Hänen sanavarasto koostui kahden kielen sanoista, ja hän ymmärsi huomattavasti paljon sanoja kahdella kielellä. Esimerkiksi, jos hän sanoi ”ankka”, hän kuitenkin tiesi, että ”äidin kielellä” on tälle eläimelle toinenkin nimitys, [utka] («утка»).
Hassinen (2005, 87) kirjoittaa, että hänen lapsensa omaksuivat 50 sanaa jo vuoden ja 3-4 kuukauden vanhoina. Syynä voi olla se, että meidän kotikielet suomi ja venäjä eroavat huomattavasti enemmän kuin Hassisen perheen viro ja suomi. Silvén (2010, 142) vertailee suomea ja venäjää: ”äänteistö, sanasto ja kielioppi ovat hyvin erilaiset, mutta näitä kahta kieltä yhdistää sanataivutuksen rikkaus”.
Suomen äänteistä Kristian oppi diftongeja ja kaksoiskonsonantit muita myöhemmin. Esimerkiksi, hän sanoi [suka] ”sukka”. Yksi ensimmäisistä oppositioista hänen sanavarastossaan oli ”kuka” – ”kukka”.
Venäjän äänteistä takavokaali [ы] – [i] onnistui vasta kolmantena ikävuotensa (esim. ”saippua” «мыло» [milo] hän sanoi [milo]).
Venäjän konsonanteista «ш» [ʃ] oli vaikeinta, erityisesti pitkissä sanoissa, sanan keskellä tai lopussa. Sanan alussa (esim. «шапка» [ʃapka], pipo) sitä on helpompaa lausua. Venäläisen nimen «Саша» ([Saʃa], lempinimi nimestä Aleksanteri) Kristian ei osannut sanoa kunnolla vielä 5-vuotiaana. Toinen vaikea konsonantti on «щ» (štš): esimerkiksi, perhepäiväkodissamme kaksikieliset lapset yrittivät sanoa «щука» (hauki), mutta pystyivät sanomaan [suka] (mikä venäjässä on kirosana). Samalla lapset kuulivat, että lausuvat väärin, ja yrittivät korjata toisiaan. Pari «с – з» ([s — z]) kokemukseni mukaan ei yleensä tuota vaikeuksia
Mielenkiintoista, että Kristian erotteli ”isän” ja ”äidin” kielet jo toisella ikävuotensa. Kun hän sanoi jotain suomeksi ja minä toistin sen, hän suuttui ja vaadi, että äiti sanoo kuitenkin ”omalla kielellä” eli venäjäksi (merkintä päiväkirjassa, kun Kristian oli 1v 9kk vanha). Tästä ilmiöstä, kun lapsi tajuaa vanhempien puhuvansa eri tavalla, ja lapsen suhtautumisesta siihen, kirjoittavat Elena Madden, Sirje Hassinen ja muut, mutta jätän tämän aiheen kirjoitelmani ulkopuolelle. Se on liian laaja aihe.

Kun Kristian oli 2v 8kk, hän alkoi käydä englanninkielisessä päiväkodissa ensin 3 päivää viikossa, sitten 3-vuotiaana 5 päivää. Sen lisäksi kolmannen ikävuotensa aikana hänellä oli saksalainen nainen lapsenvahtina, joka puhui Kristianille englantia arki- ja leikkitilanteissa. Minä jatkoin puhua venäjää, näin kielet pysyivät eroteltuna. Englannin kielen suurin vaikutus oli se, että Kristian omaksui englantilaisen ”r”:n, eikä venäläissuomalainen ”r” onnistunut mitenkään. Tämän ongelman ratkaistiin vasta Kristianin ollessaan 6-vuotiana puheterapeutin avulla. Puheterapeutti, jolla on ollut kokemusta työstä monikielisten lasten kanssa, opetti lapselle pitämään kielen edessä, etuhampaiden lähellä (kun taas englantilaisessa ”r”:ssä kieli sijaitsee suun takaosassa), ja antoi harjoituksia kielen lihasten vahvistamista varten.
Vaikka Kristian ei oppinut kaikkia äänteitä yhtä hyvin samaan aikaan, hän ei ole sekoittanut eri kielten äänteitä keskenään ja on aina puhunut ilman aksenttia. Ainoa vieraskielinen korostus hänen puheessaan on pitkään ollut venäjän liudentuneissa konsonanteissa, ja tarkka kuuntelija voi edelleen huomata sen nyt, kun Kristian on melkein 12-vuotias.

Vaikeuksia, ongelmia, häiriöitä

Lasten monikielisyyden erityispiirteitä ja haasteita ovat samalla kielellisen kehityksen riskitekijöitä. Kaksikielisillä lapsilla on keskimäärin enemmän kielihäiriöitä, esimerkiksi, änkytys on 2% yksikielisiä lapsia ja 4% kaksikielisiä lapsia (Protassova & Rodina 2011, 24).
Pirjo Korpilahti (2010, 148) toteaa, että noin 20% lapsista kuuluu ns. late talkers -ryhmään eli heillä on viivästynyt kielellinen kehitys. Noin puolet heistä kokevat kielellisiä vaikeuksia jatkossakin. Jos lapsella on viivästynyt kielellinen kehitys tai etenkin vaikea-asteisia kielihäiriöitä kuten dysfasia tai dyspraksia, puheterapeutit suosittelevat vain yhden kielen opettamista.
On vaarallinen tilanne, kun lapsi alkaa puhua tavallista myöhemmin, eikä syytä vielä tiedetä. Ajatellaan, että lapsi omaksuu kahta kieltä samaan aikaan ja sen takia on ikätovereitaan jäljessä. Todellinen syy voi olla mikä tahansa. Pirjo Korpilahti (2010, 149) huomaa, että monikielistä lasta tulisi arvioida kaikilla hänen hallitsemilla kielillä ja yrittää ymmärtää, liittyvätkö ongelmat monikielisyyteen vai ovatko ne yleisen kehityksen tai kielenkehityksen vaikeuksia. Seuraavaksi kerron esimerkin sellaisesta tilanteesta.
Veljeni poika ei puhunut melkein mitään, vain muutama sana, ja kun hän oli 2v 7kk, perhe kysyi apua puheterapeutilta. Puheterapeutti diagnosoi viivästyneen kielellisen kehityksen, koska poika kuitenkin ymmärsi puhetta hyvin ja muuten kehittyi normien mukaisesti. Ajateltiin, että myös toisen lapsen synty voisi vaikuttaa esikoisen puheeseen. Silloin veljeni lakkasi kasvattamasta poikaansa kaksikieliseksi ja rupesi puhumaan hänelle vain venäjää. Se on auttanut, mutta vain vähän. Kun poika täytti 5 vuotta ja puhui yhtä hyvin kuin hänen 3-vuotias veli, perhe kävi neuropsykologilla. Silloin oletettiin, että pojalla on tiedonkäsittelyn vaikeuksia: hänen on vaikeaa muistaa sanoja, kaivata sanoja muistista puheen tuottamista ja lauseiden rakentamista varten, yhdistää sanoja keskenään. Pojan on vaikeaa muokata ajatuksiaan sanoiksi. Kaksikielisyys oli tosiaan haitaksi tässä tilanteessa.
Usein on vaikeaa sanoa, mistä vaikeuksia johtuu. Olen harjoitellut suomea 6-vuotiaan lapsen kanssa jo vuoden aikana. Lapsi on syntynyt Suomessa venäjänkieliseen perheeseen ja on oppinut puhumaan venäjää hyvin normien mukaisesti. Kun hän meni päiväkotiin 3-vuotiaana, hän ei osannut suomea ja kahden vuoden aikana on oppinut todella vähän, vaikka hänen kanssa harjoiteltiin suomea yksilöllisesti. Korpilahden (2010, 149) mukaan tässä tilanteessa normien mukaan lapsen tulisi kuitenkin omaksua uuden kielen ääntämys, arkikielen sanasto ja peruslauserakenteet. Tämän lapsen on vaikeaa muistaa sanoja ja hän tarvitsee normien verrattuna enemmän aikaa suomen kielen omaksumiseen. On pakko lisätä, että lapsi suhtautuu suomen kieleen ja kouluun myönteisesti, vaikka omassa mielessään hän on epäilemättä venäläinen.

Lopuksi: ”Äidinkielenä kaksikielisyys”
(Hassinen 2005, 37)

Onko lapsella vain yksi äidinkieli? Mitä äidinkieli on? Hassinen pohtii nämä ja muitakin mielenkiintoisia kysymyksiä, esimerkiksi ”Kuka saa päättää kaksikielisen lapsen äidinkielestä?” (Hassinen 2005, 37). Olen törmännyt samoihin kysymyksiin oman lapseni kohdalla, enkä osaisi vastata kysymykseen, mikä hänen äidinkielensä on? Voisin sanoa, mikä on hänen vahvin kielensä, mikä on ensikielensä, mikä on tunnekielensä.